Ensimmäiset mohikaanit

Kirjassaan ”Viimeinen mohikaani” James Fennimoore Cooper jätti kirjailijan vapaudella maailman siihen käsitykseen, että Mohikaanien uljas intiaaniheimo olisi viimeistä jäsentään myöten siirtynyt autuaammille metsästysmaille ja sen suku sammunut. Tai no, kirjailija jätti henkiin vanhan intiaanipäällikön Chingachgookin, tapettuaan kirjallisesti tämän pojan Uncasin, joka siis oli se kirjalle nimensä antanut ”viimeinen mohikaani”. Olisiko kirjailija arvellut lukijan ymmärtävän, ettei mies enää siinä iässä siitä uusia jälkeläisiä, vaikka nimi Chingachgook Unami-Delawaren kielessä tarkoittaakin ”Suuri Käärme”. Noin lääketieteellisesti tämä ei pidä paikkansa todellisessa maailmassa; mies voi olla siitoskykyinen hyvinkin vanhana. Chingachgook oli kuitenkin vain romaanihahmo, joten jätämme hänet kirjan kansien väliin ja siirrymme todellisuuteen.

* * *

Yllätys yllätys: Mohikaanien heimo elää, Cooperin levittämä kaunokirjallinen huhu sen kuolemasta oli vahvasti liioiteltu. Aina luotettavan Wikipedian ja heimon omien lähteiden perusteella voimme tietää, että Mahican- eli Mohican-heimo eli Mohikaanit muodostivat useammasta heimosta koostuvan liittoutuman. Käytän alempanakin vanhaa suomalaista nimimuotoa mohikaanit, ja saattaapa jonnekin lipsahtaa myös i-sana, vaikka poliittisesti korrekti nimitys on Native American, syntyperäinen amerikkalainen. Tarkoitukseni ei tälläkään kertaa ole loukata ketään, ja kaikkein vähiten arvoisia mohikaaneja.

Alkuaan Mohikaanien liittouma asutti laajaa Manhattanin saaren ja Champlain-järven välistä, noin 500 kilometrin pituista aluetta Hudson-joen varrella. Joen nimi heimon kielellä oli Mahicannituck, Seisahtumaton vesi, ja heimon oma nimi itsestään oli Muhhekunneuw, Muh-he-con-neok, ”Seisahtumattoman veden kansa.

Luonto ja sen käyttäminen antoivat leimansa kulttuurille. Mohikaanit olivat metsä- ja jokikansa, jonka elämänmuotoon kuului metsästyksen, kalastuksen, keräilyn ja maanviljelyn edellyttämä liikkuvuus.

Vuoden 1680 jälkeen ristiriidat irokeesien ja hollantilaisten siirtolaisten kansa sai Mohikaanit siirtymään Massachusettsiin ja Connecticutiin. Monet asettuivat Stockbridgin kaupunkiin, jonka johdosta heitä alettiin kutsua Stockbridge-intiaaneiksi. Nimi Stockbridge tarttui heimoon, vaikka se siirtyi ja pakkosiirrettiin eri etappien kautta nykyisille asuinsijoilleen Wisconsiniin, jossa se yhdessä Lenape-heimon jälkeläisten kanssa muodostaa Stockbridge-Munseen yhteisön. Munsee-nimi viittaa Lenape-heimon alaryhmään joka oli lähtenyt liikkeelle samoilta alkuseuduilta kuin Mohikaanit. Munsee-intiaaneilla oli oma murteensa, mutta myös yksi yhteinen kieli Mohikaanien kanssa. Nykyään mohikaaninen vanha kieli luetaan kuolleiden kielten joukkoon.

Sekaannusten välttämiseksi tähdennettäköön, että tälle väestöryhmälle nimensä lainannut Stockbridge sijaitsee Massachusettsissa, mutta Stockbridge-Munseen reservaatti Wisconsinissa. Välimatkaa on noin 800 mailia, noin 1300 kilometriä

Bowlerin kaupungin lähellä sijaitseva reservaatti käsittää nykyisellään noin 22 000 eekkeriä eli noin 8900 hehtaaria. Vuosisatojen ja etappien kautta kulkenut Mohikaani- ja Munsee-intiaanien tie reservaattiin oli ollut raskas ja pitkä, maantieteellisesti yli 1500 kilometriä. Taudit olivat niittäneet heimon jäseniä, ja vuoteen 1820 mennessä heimon sisäinen hallinto oli romahtanut. Tullessaan perille vuoden 1856 sopimuksen perusteella luotuun reservaattiin heimo oli menettänyt paljon omasta kulttuuristaan, mutta kuitenkin säilyttänyt niin paljon siitä että hallitus katsoi parhaaksi eristää heidät muiden intiaanien tavoin uuden pääväestön yhteiskunnasta. Intiaaniasiain viraston edustaja kontrolloi kaikkea kanssakäymistä ja vaihdantaa.

Vuoteen 1895 tultaessa reservaatissa asui enää noin 300 henkilöä ja noin 200 henkilöä oli hajaantunut ympäri Yhdysvaltoja. Uuden alueen maaperä soveltui lähinnä metsätalouteen, josta tuli heimon pääelinkeino.

Vuonna 1887 USA:n kongressi oli hyväksynyt lain jonka perusteella intiaaneille jaettiin maapalstoja yksityiseen omistukseen. Näin tapahtui myös Stockbridge-reservaatissa. Käteisen tarpeessa olevat heimon jäsenet myivät palstojaan metsämaata himoitseville välittäjille. Toiset heimon jäsenet menettivät palstansa ulosmittauksissa maksamattomien verojen tai lainanlyhennysten vuoksi. Metsäyhtiöt hakkaisivat metsät sileiksi ja häipyivät, jättäen jälkeensä maan jolla ei ollut juuri mitään taloudellista arvoa. 1930-luvun suuren laman aikana saavutettiin uusi aallonpohja.

1934 kongressi sääti osana Indian New Deal politiikkaa uuden lain, jonka voimin myös Stockbridge-Munseeen asukkaat saivat liittovaltion varoja niin että pystyivät hankkimaan takaisin osan menettämistään maista ja jälleenrakentamaan perinteisen itsehallintonsa.

Vuodesta 1938 heimolla on ollut uusi, Intiaanitoimiston yleisen mallin mukaan laadittu perustuslakinsa ja siihen liittyvät alemmat lakinsa. Heimo valitsi oman heimoneuvostonsa ja puheenjohtajansa (engl. president). jonka johdolla alkoi vuosikymmenten kamppailu osana USA:n alkuperäiskansaliikettä.

Viime vuosituhannen lopusta lähtien Stockbridge-Munseen yhteisö on pyörittänyt menestyvää matkailuyritystä ja North Star-kasinoa, joiden tuotot kuuluvat heimolle ja sen jäsenille. Reservaatin alueella toimii muun muassa heimovirasto alaosastoineen, terveyskeskus, monitoimikeskus ja siihen liittyvä vanhusten palvelutalo, perheneuvola, kirjasto ja museo, bingohalli, golfrata ja jo edellä mainittu kasino.

Lapset käyvät koulua reservaation ulkopuolella, monien jatkaessa opintojaan pitemmälle. Heimon jäsenet ovat saavuttaneet oppiarvoja muun muassa oikeustieteen, opetuksen ja taiteiden aloilla.

Reservaatin väkiluku on tällä hetkellä 1565 ja kasvussa; perhekoko on suurempi kuin USA:ssa keskimäärin, ja monet reservaatista lähteneet ovat palanneet takaisin tuoden mukanaan uusia valmiuksia ja näkemyksiä.

* * *

 

Vuosisataisen kokemuksensa perusteella heimoyhteisö on valinnut tunnuksekseen kuvion jonka nimi on ”Monta polkua”. Kuvio symbolisoi kauan kärsineen kansan päättäväisyyttä, sisukkuutta, voimaa ja toiveikkuutta; yhteen paikkaan voi viedä monta polkua, ja jos polkua ei ole, sellainen löydetään tai raivataan. Hiukan ilkeänä huomautuksena voisi sanoa, että ”Monta tietä” kuvastaa myös sitä tosiasiaa, että heimo on tullut tunnetuksi sisäisestä jakautumisestaan useisiin puolueisiin, joihin kuuluminen siirtyy veren perintönä kuten heimon jäsenyys. Tällä hetkellä keskeisistä periaatteista vallitsee kuitenkin yksimielisyys.

Viimeistä mohikaania ei siis ole vielä nähty, ja mikäli se on yhteisöstä kiinni, ei tulla näkemäänkään. Itse asiassa nimitys ”ensimmäiset mohikaanit” voisi olla sopivampi, sillä heimo on ollut monessa asiassa nimenomaan ensimmäinen. Mohikaanit olivat ensimmäisten joukossa oppineet englantia, ja siitä hyvästä heillä on runsaasti kirjallisia todisteita itseään koskevista asioista. Heimo oli ensimmäisiä jotka menettivät maansa valkoisille tulokkaille, ja vuonna 1934 he olivat ensimmäisenä hakemassa vahvistusta uudistetulle itsehallinnolleen. Jopa kasinotulojen hankkimisessa yhteisön hyväksi mohikaanit kulkivat etujoukossa.